Nimetön
8.5.2020

Etäpalaverien salavirkkaaja

Korona-aika on vaikuttanut omaan käsityöharrastukseeni selvästi. Tavallisina aikoina kudon sukkia ja kirjoneulelapasia, jompaa kumpaa sorttia valmistuu yleensä n. 2-3 paria kuukaudessa. Nyt poikkeusaikana olen etätöissä ja minulla on kotona ekaluokkalainen lapsi, jonka kouluhommissa täytyy avustaa. Huomaan, että käsitöihin käytettävissä oleva aika on vähentynyt selvästi, koska etätyö-kotityö-kotikoulu -rumbassa vapaa-aikaa on aiempaa vähemmän. Matkustaminen julkisissa liikennevälineissä on jäänyt pois kokonaan, mikä myös vaikuttaa kutomisen määrään, sillä kudon paljon julkisilla matkustaessani. Lisäksi minulla on tapana kutoa erilaisissa koulutustilaisuuksissa ja seminaareissa, joissa käyn työn puolesta. Nyt osa näistä tilaisuuksista on peruttu tai ne on toteutettu etäyhteyksien avulla, usein kestoltaan lyhenenttynä.

Vaikka etäseminaareissa ja -palavereissa voisi myös kutoa, huomaan, että en pysty kutomaan etenkään kirjoneuletta samalla kun seuraan kokousta tai muuta tilaisuutta etänä. Tämä on ollut mielenkiintoinen havainto, sillä olen rutinoitunut kutoja ja kutominen tavallisesti auttaa minua seuraamaan tilaisuuksien kulkua keskittyneemmin. Vaikka etäkokoustamisen voisi ajatella olevan rennompaa, ruudun äärellä istuminen ja fyysisen läsnäolon puuttuminen uuvuttaa ja kuormittaa havaintokykyä aivan eri tavalla kuin läsnäolo fyysisessä tilaisuudessa. Huomaan, että jos yritän kutoa kirjoneuletta etäkokouksessa, keskittymiseni kokoukseen huononee ja kirjoneuleeseenkin tulee virheitä. Lisäksi pelkään, että jos mikrofonin täytyy olla päällä ja mikrofoni on herkkä, mahdollisesti jopa vieno puikkojen kilinä saattaisi häiritä muita osanottajia. Kudon sen verran äänettömästi, että fyysisessä tilaisuudessa puikkojen ääni ei varmastikaan muita osanottajia häiritse. Nyt on kuitenkin sellainen olo, että ei voi tietää, vaikka häiritsisikin.

Olenkin siirtynyt kutomisen sijasta pitkästä aikaa taas virkkaamaan. Huomaan, että virkkaaminen sujuu mainiosti etäkokouksissa, kunhan virkkaan jotain riittävän yksinkertaista. Virkkuukoukusta ei myöskään kuulu ääntä, joten mahdollisia häiriöitä ei tarvitse murehtia. Aluksi käytin kaiken kaapeissa olevan puuvillalangan ja virkkasin tiskirättejä (kuva). Tiskirätin malli ei ole kaunis, mutta käyttökokemuksesta tiedän, että nätimmän malliset tiskirätit eivät ole yhtä toimivia kuin tämä peruspylväistä tehty. Olen ottanut mallin käyttöön pölyrätistä, jonka näin mieheni lapsuudenkodissa ja jonka on todennäköisesti virkannut appiukkoni kasvattiäiti. Vaikka kyseessä on hyvin koruton käsityö eikä vaadi erityistä taitoa, tämän rättimallin oppiminen on ollut hyödyllistä, koska käytössä nämä rätit toimivat hyvin ja kuivahtavat riittävän nopeasti, joten eivät helposti ala tuoksahtaa.

Kun puuvillalanka loppui ja rättejäkin on jo tarpeeksi omiin tarpeisiin, kaivoin kaapista keskeneräisen torkkupeiton, joka on virkattu jättimäisen isoäidinneliön malliin (kuva). Sain peiton keskeneräisenä ystävältä ja lupasin tehdä sen loppuun. Aion antaa valmiin peiton siskontytölleni 18-vuotislahjaksi. Kun muistin torkkupeiton ja aloin jatkaa sitä, muistin myös, miksi peitto on ollut komerossa jo kuukausia, eikä ole edistynyt sanottavasti: yhtenäistä isoa käsityötä on hankalaa kuljettaa keskeneräisenä mukana. Pienempiä virkkuutöitä on helppoa kuljetella ja ottaa pikapikaa esiin vaikkapa bussissa hetken istahtaessaan, mutta isoa keskeneräistä peittoa ei tule käytännössä koskaan otettua mukaan kotoa poistuessa. Olenkin nyt ilokseni tajunnut, että nämä etätyön etäpalaverit ovat täydellinen mahdollisuus torkkupeiton edistämiseen: isoa käsityötä ei tarvitse viedä pois kotoa, virkkuukoukusta ei kuulu häiritsevää ääntä ja mallikin on niin yksinkertainen, että virkkaaminen sujuu etäkokoustamisen ohella. Kaiken lisäksi kun oma kamera on pois päältä, ei tarvitse selittää kenellekään, mitä käsityötä teen ja miksi. Virkkaaminen onnistuu työn ohessa mutta samalla oman kodin rauhassa, muilta salassa ja sutjakkaasti.

Liitän virkkuutöiden lisäksi kolmannen kuvan lapasista, jotka olen aloittanut koronaepidemian alussa, mutta joista on valmistunut vasta toinen lapanen ja sekin ilman peukaloa (kuva). (Jätän tosin tarkoituksella kummankin lapasen peukalot viimeiseksi, jotta niistä tulisi mahdollisimman samankaltaiset.) Näihin lapasiin oli tarkoitus tulla poikkeusolojen kunniaksi koronaviruksen kuvia, malli on virolainen (Aino Praaklin kirjasta Eesti mustrid ilma laande laiali) ja mallikuvassa kuviot näyttivät aika lailla koronaviruksilta. Mallilapasen kutojalla lienee kuitenkin ollut erilainen käsiala kuin itselläni, sillä minun tekemänäni lapasen kuviot muistuttavat pikemminkin lumihiutaleita. Tavallisina aikoina olisin tässä parin kuukauden aikana saanut kudottua jo useammatkin kirjolapaset, joten on epätyypillistä, että tämä projekti on jäänyt kesken. Aion kutoa lapaset loppuun siinä vaiheessa, kun aikaa kutomisellekin taas löytyy entiseen malliin.

Lisätietoja

Suomen käsityön museo

amanuenssi Seija Hahl

seija.hahl@jyvaskyla.fi
014 266 4372
050 311 8886

Pin It on Pinterest